Milne, A. - Nalle Puhin suosituimmat kertomukset

”Keskellä yötä Nalle Puh heräsi äkkiä ja kuunteli. Sitten hän nousi sängystä, sytytti kynttilän ja tallusteli huoneen poikki nähdäkseen, yrittikö joku päästä hänen  hunajakaappiinsa -”

A.A. Milne on koonnut Nalle Puh -tarinat yksiin kansiin. Tässä kirjassa on kahdeksan kertomusta Puolen hehtaarin metsän asukkaista ja heidän kommelluksistaan. Kaikki kahdeksan kertomusta ovat peräisin ensimmäisen kerran jo vuonna 1928 ilmestyneestä lastenkirjaklassikosta Nalle Puh rakentaa talon, jonka E. H. Shepard kuvitti omalla tyylillään. Tämän kirjan suomennos on Kersti Juvan käsialaa vuodelta 1976 ja kirja on painettu 2002 Dubaissa. Ei voi muuta kuin todeta, että Nalle Puh tovereineen on kulkenut pitkän matkan ennen kuin se on päätynyt minun käsiini.

Omat kokemukseni Nalle Puhista perustuvat ainoastaan sarjakuviin, joista lapsena pidin kovasti. Tämä kirja muistutti kyllä kerronnaltaan paljon sarjakuvatyyliä, mutta ilman laajoja kuvasarjoja ja puhekuplia. Kerronta on elävää ja persoonallsta, mutta samalla myös hieman lapsekasta. Toisiin tällainen tyyli puree ja kovasti, mutta minuun se ei tehnyt niin suurta vaikutusta. Vaikka kyseessä onkin lastenkirja, niin voisi kerronta olla hieman ikäneutraalimpaa, jotta kirjan suunniteltu kohderyhmä ei heti ilmenisi niin suoraan.

Lapsekkaasta kerronnasta ja tarinoista huolimatta tunnelma on koko ajan todella kodikas ja lämmin, kun tutustuu Nalle Puhiin ja muihin Puolen hehtaarin asukkaisiin. Tarinat ovat todella lapsiystävällisiä ja varmasti kohderyhmälleen sopivia. Kuvat ovat kauniita, piirrosmaisia, eikä liian tarkkarajaisia. Kuvia tulee joissakin määrin jopa liikaa tekstiin nähden, joten lapselle lukiessa ei ehkä tarvisi näyttää jokaista, tai sitten lapsi voi istua vieressä ja seurata sivuja aikuisen samalla lukiessa.

Nalle Puhin suosituimmat kertomukset on kirja jota voi lukea jo pienemmillekin lapsille esimerkiksi iltasatuna tai muuten vain. Jotkut saduista ovat kuitenkin sen verran pitkiä, että mielenkiinto ei välttämättä säily koko aikaa ja siksi tarinoita voikin katkaista sopivista kohdista ja jatkaa ensi kerralla.

Jansson, T. - Taikurin hattu

”Muumimamma katsoi tarkkaan. Hän katsoi hyvin kauan pelästyneisiin lautassilmiin ja sitten sanoi hiljaa:

– Sinä olet Muumipeikko.”

Kukapa muukaan kuin rakastettu Tove Jansson kirjoittaisi kaikkien tuntemista Muumeista. Taikurin hattu on alkuperäisenä ilmestynyt vuonna 1958, mutta lukemani yhdeksästoista painos on ilmestynyt 2009. Kirjassa Muumipeikko ja hänen ystävänsä löytävät vuoren huipulta taikurin hatun, joka saattaa koko Muumilaakson väen erilaisiin kommelluksiin ja seikkailuun.

Taikurin hattu on lasten romaani, jossa tutut hahmot seikkailevat milloin missäkin. Itselleni kirjan kohtaukset olivat hyvinkin tuttuja, sillä olen nähnyt ne kaikki lapsena tv:ssä, tosin kaikki omina jaksoinaan. En tiennyt, että Muumikirjat ovat rakennettu näin, tavallaan useasta eri jaksosta. Luulin, että kirja käsittelisi nimenomaan yhtä tiettyä teemaa, mutta ainakin tämä kirja käsitteli todella monipuolisesti Muumilaakson tapahtumia. Kestoltaan tarina ulottui aina keväästä syksyn alkuun ja sinä aikavälillä ehtikin tapahtua paljon, joten kirjaa lukiessa ei ollut hetkeäkään tylsää, vaikka tarinat tuttuja olivatkin.

Tässä kirjassa erityisesti silmiini pisti kerronta, joka oli erityisen humoristista. Silloin tällöin tuli kertojan omia huomatuksia ja vinkkejä, joka oli erittäin nokkelaa ja sulavasanaista. Tässä vaiheessa on pakko tunnustaa, että olin skeptinen Tove Janssonin kirjoista. En ole niitä aiemmin lukenut mitenkään syvällisesti, enkä ole missään vaiheessa pitänyt niistä, vaikka Muumi tv-ohjelmasta paljon pidänkin. Nyt koin kuitenkin todella positiivisen yllätyksen! Nimenomaan kirjan yhteys tuttuun tv-ohjelmaan auttoi paljon, minulla oli todella hauskaa lukiessani kirjaa. Huomasin usein hymähteleväni itsekseen hassuille kohdille – sitä tapahtuu hyvin harvoin.

Kirjan kuvitus on ehkä suurin negaatio, mikä on saanut minut välttelemään kirjoja jo lapsesta saakka. Synkät mustavalkoiset ja abstraktit kuvat eivät ole houkutelleet minua missään vaiheessa vain päinvastoin. Kuvat ovat pelottavia ja masentavia, kun taas tv:n muumihahmot ovat pyöreitä ja iloisia, luokseen kutsuvia. Annoin kuitenkin Taikurin hatulle mahdollisuuden ja otin neutraalin näkökulman kuvien tulkintaan, ja nyt voin sanoa olevani tyytyväinen tähän ratkaisuun. Voin suositella kirjaa lämpimästi.

Knutsson, G. - Pekka Töpöhäntä koulussa

”Tällä kertaa hän oli päättänyt järjestää oikein kunnollisen koulun, ja hän hankki mustan taulun liituineen ja pyyhesienineen, ja opettajaa varten hän valmisti katederin sokerilaatikoista.”

Monen rakastama ja vielä useamman tuntema hännätön Pekka Töpöhäntä-kissa seikkailee tässä lasten romaanissa koulumaailman puitteissa. Eräänä päivänä Pekka pääsee Ollin mukaan oikeaan kouluun, mutta siitä ei koidu kuin harmia. Pekka ja muut kissat päättävät yhteistuumin aloittaa kissakoulun, jossa olisi oikein opettajakin. Monni tietysti juonittelee Pillin ja Pullan kanssa, jotta saisivat Pekkaa nöyryytettyä kaikin tavoin, kuitenkaan siinä onnistumatta. Sattumuksien kautta Pekka päätyy lopulta Tanskaan, jossa hänestä tulee sankari saadessaan rikolliskissan kiinni.

Pekka Töpöhäntä koulussa on ensimmäisen kerran ilmestynyt näköispainoksena jo 1946, mutta lukemani kirja oli painettu 2000 ja sen on suomentanut Terttu Liukko. Pekka Töpöhäntä on lasten kirjasarja, josta on alkuperäisenä painettu yhteensä 11 kirjaa ja sen jälkeen useita mukaelmia ja lyhennelmiä. Enkä ihmettele miksi. Lukemani kirja oli hyvin kepeää ja rentoa luettavaa. Lastenkirjaksi se onnistui hyvin viemään mukaansa kissojen seikkailuihin.

Pidin paljon kirjan kerrontatyylistä, jossa tuntui, että sepittäjä puhutteli juuri minua, lukijaa. Kertoja huolehti tietyin väliajoin, että olen vielä mukana tarinassa, enkä huolehtisi turhia. Välillä kääntäessäni sivua, yllätykseksi tulikin kuva tietystä kohtauksesta tarinaa, jossa oli myös kuvateksti kertomassa, mitä siinä tapahtuu. Muutenkin kirjan kieli oli helppoa luettavaa, juuri sellaista, jota voisit lukea lapselle iltasaduksi pidemmänkin aikaa, sivut vievät mennessään. Joitakin sanoja joutuu kyllä välillä itsekin miettimään, että mitäs niillä tarkoitetaan ja siinä tuleekin esille kirjan alkuperäinen ilmestymisvuosi: ajat ja sanat ovat muuttuneet.

Valitsin tämän kirjan tietoisesti lukemistooni, sillä muistan pitäneeni Pekka Töpöhännästä lapsena paljonkin, mutta nyt kirjaa lukiessani yllätyin todella! Muistin Pekan aivan toisenlaiseksi, ja tarinan ylipäätänsä. Ei se kuitenkaan haitannut, oli mielenkiintoista saada ”uusi” näkökulma tämänkin tärkeän kirjallisuuden hahmon elämään. Pekka on kuitenkin niitä kirjoja, joita voi lukea ajattomasti lapsille aina, eivätkä nämä kirjat todellakaan ole sukupuoleen riippuvaisia saati ikään. Kirjoissa tulee hyvin esille erilaisia teemoja ja arvoja, joita lasten olisi hyvä oppia jo nuorena. Esimerkiksi toisten oikein kohtelemisesta ja rehellisyydestä.

McCaughrean, G. & Williams, S. – Sadun taikamaa

“Kymmenen pitkää vuotta sitten muuan noita taikoi minut sammakoksi, mutta tyttärenne nai minut ja vei minut ja särki lumouksen.”

Tässä satukokoelmassa prinsessatarinat heräävät eloon. Kirjasta löytyvät kaikki rakastetut kertomukset Lumikkiin, ja sadunystävien iloksi mukana on myös lukuisia harvinaisempia helmiä. Kirjan on suomentanut Marja-Leena Mikkola ja se on ilmestynyt 2003.

Tämä satukokoelma oli minun makuuni: positiivisia ja iloisia satuja, onnellisine loppuineen, mutta kuitenkin opetuksien kera. Kirjan saduista valitsin tarkempaan tarkasteluun tarinan Sammakko kaivolla. Tässä kuvakertomuksessa tekstiä oli kuvia enemmän, joten lapsen täytyy olla tarkkaavaisempi pysyessään juonessa mukana. Kuvat ovat mielestäni hyvä lisä herättämään lukijan mielikuvituksen ja havainnollistamaan tarinoita. Teksti oli helppolukuista ja nykykielellä kirjoitettua, joten sitä ääneen lukiessa pystyy hyvin eläytymään ja painottamaan sanoja.

Tämän satukokoelman sadut miellyttävät varmasti monia tyttöjä, sillä ne ovat herttaisia ja päähenkilöinä seikkailevat tytöt ja prinsessat. Pojille kirja on ehkä liian hempeilevä, mutta perinteisiä satuja on hyvä tehdä tutuiksi myös pojille, kertoi ne prinsessoista tai ei. Tämän kokoelman satuja voi lukea lapsille heti, kun he jaksavat keskittyä hetkisenkin pidempään. Myös iltasatuina nämä tarinat toimivat varmasti hyvin, lapsi voi nukahtaa hymy huulilla ja jatkaa satuja omassa unimaailmassaan.

Sammakko kaivolla oli mielestäni jopa humoristinen, hymähtelin ääneen ja vaikka osasinkin odottaa, mitä lopussa tapahtuu, niin silti mielenkiinnolla odotin seuraavaa sivunkääntöä. Kuvat sopivat tekstiin hyvin, ne näyttivät pastelliliituväreillä tehdyiltä ja epätarkkarajaisilta, juuri minun makuuni. Joka aukeamalla ei välttämättä edes ollut isoa kuvaa, se saattoi olla vain pieni tarinaan ykstyiskohtaisesti liittyvä esine tai asia, jollain sivulla saattoi taas olla suurempi kuva liittyen juoneen kokonaisuudessaan. Voikin olla, että saatan tarkastella kokoelman muitakin satuja hieman lähemmin, jos ne tarjoavat yhtä mukavan lukukokemuksen kuin Sammakko kaivolla. 

Grimms, M. & Arhipova, A. – Kultainen hanhi ja muita Grimmin satuja

” – Minäkin jouduin paljon kärsimään sinut saadakseni. Niinpä sinunkin oli kärsittävä minun vuokseni.”

1987 Suomeksi ilmestynyt satukokoelma Kultainen hanhi ja muita Grimmin satuja on valikoima satukirjallisuuden klassikoita, Grimmin veljesten kokoamia kansansatuja, joita on rakastettu jo sukupolvien ajan. Itse luin sadut Kaksitoista metsästäjää ja Kuusi palvelijaa, mutta niiden lisäksi kirja sisältää sadut Kultainen hanhi, Bremenin kaupunginsoittajat, Hanhityttö, Metsämökki ja Onnellinen Hannu.

Grimmin sadut ovat kertomuksia, joissa usein jokin opetus tai muu syvällisempi tarina. Lukija saattaa pitää tarinoita raakoina ja lapsille epäsopivina, eikä ihmekään, sillä alun perin sadut oli tarkoitettu aikuisille, mutta Grimmin veljekset muokkasivat niistä hyväksyttävämpiä lastenkirjallisuuteen. Aikuinen voikin löytää saduista erilaisia yhteiskunnallisia tai psykologisia piirteitä. Neuvostoliittolaisen Anastasia Arhipovan kuvittamat piirrokset liittyvät satuihin vahvasti ja elävöittävät tekstiä – Lapsi voi hyvin seurata kuvien kautta tarinaa, aikuisen lukiessa.

Kaksitoista metsästää ei ollut niin raaka tai synkkä kuten oletin, kuitenkin juoni oli hieman epäselvä, sillä lähes kaikki tarinan henkilöt oli nimetty kuninkaan pojiksi tai tytöiksi, jolloin jäi hieman epäselväksi kenestä oli milloinkin kyse. Tarinan päähenkilö joutui naimaan isänsä valitseman puolison, mutta hänen edellinen rakastettunsa naamioitui yhdessä 11 muun tytön kanssa metsästäjiksi päästäkseen lähelle kuninkasta ja takaisin hänen suosioonsa. Lopussa nuori kuningas valitsi ensimmäisen rakastettunsa ja hylkäsi isän valitseman puolison, kuitenkin tarinassa oli perinteinen loppu hyvin kaikki hyvin -asetelma.  Kuusi palvelijaa puolestaan olikin jo astetta raaempi tarina, jossa monet miehet yrittivät päästä kosimaan vanhan noitakuningattaren tytärtä. Ensin miesten piti kuitenkin suorittaa noidan määräämiä tehtäviä ja jos he epäonnistuivat, menettäisivät he henkensä. Eräs muuan kuninkaanpoika kuitenkin onnistui yhdessä kuuden palvelijansa kanssa voittamaan noidan ja saamaan tyttären. Tytärtä kuitenkin rankaistiin suorittamaan sikopaimenen tehtäviä kunnes voisi naida miehen, koska molempien kuuluisi oikeudenmukaisesti kärsiä.

Vaikka Grimmin sadut ovatkin maailmalla tunnettuja, niin jotenkin en silti itse niistä innostu. Tottakai satujen kuuluukin välillä olla hieman synkempiä, jopa pelottavia ja on hyvä, että niissä on opetuksia, mutta näissä saduissa opetukset näyttäytyvät turhan rajulla tavalla lapsille. Ei arkielämässäkään kukaan menetä henkeään rangaistukseksi tehdessään pieniä virheitä tai huonoja valintoja. Lapsille on hyvä opettaa, että väärin ei saa tehdä, mutta uhkailu ja vastaavat keinot, joita näissä saduissa käytetään, eivät mielestäni ole se oikea tie oppimiseen. Yleissivistyksen vuoksi kannattaa kuitenkin lukea Grimmin perinteisimpiä satuja kuten Lumikki ja Prinsessa Ruusunen, jotta lapset ymmärtävät, että saduistakin voi olla useita erilaisia versioita.

Näitä satuja en lukisi aivan pienimmille lapsille, mutta sopivaa ikää on kuitenkin vaikea määritellä. Sukupuoliriippuvaisia sadut eivät ole ja se on mielestäni hyvä. Ehkä huonosti käyttäytyville ja uhmakkaille lapsille satuja voisi lukea, mutta en haluaisi, että kirjaa luetaan niin sanotusti uhkailukeinona.

Kurenniemi, M. & Majaluoma, M. - Kolme kissimissiä ja muita runoja

”Sataa ja tuulee, mitä tuosta,

aurinko pilven takana makaa.

Auringonkukat ilosilmät

ilonsa mulle jakaa.”

Tunnetun sadunkertojan, Marjatta Kurenniemen, 1995 ilmestynyt Kolme kissimissiä on kuvitettu runokirja lapsille ja miksei vanhemmillekin. Hauskasti otsikoidut runot käsittelevät soljuvasti eri aihepiirejä aina kanan huonosta unenlaadusta Antin ja Annan koulussa oppimiseen. Markus Majaluoman käsialaa olevat humoristiset kuvat on linkitetty jokaiseen runoon yksilöllisesti ja niistä voikin etsiä mahdollisia yksityiskohtia.

Tässä kirjassa runot eivät noudata tiettyä linjaa, vaan jokainen runo on omalaatuisensa. Osassa runoissa on rimmaavia alku- tai loppusointuja, mutta osa etenee taas klassisemmin, alusta loppuun mietiskelevään sävyyn. Osassa on useita säkeistöjä ja osassa vain pari virkettä. Mitä johtopäätöksiä tästä sitten voi tehdä? Ainakin runoja on monipuolisesti monelle lukijalle. Tunnelma kirjassa on alusta loppuun keveä ja rento, hyväntuulinen. Huvittavat kuvat lisäävät tunnelmaa mukavasti.

Miestiskelevänä ja syvällisesti ajattelevana lukijana Kolme kissimissiä oli ehkä hieman liian kepeää luettavaa, mutta lapsille lukiessa ja tekstiin eläytessä mielipiteeni voisi olla toinen. Runoista kuitenkin huomaa, että Kurenniemi on kirjoittaessaan hyvin ammattimainen ja osaava, mutta ehkä hänen kirjoituksensa sävy ei sitten tee kaikkiin niin suurta vaikutusta. Luulen, että pitäisi tutustua hänen muihin tuotantoihin, jotta voisin muodostaa hänen tekstilajistaan kunnon mielipiteen. 

Huovi, H. & Louhi, K. – Vauvan vaaka

”Yhdessä kupissa on tähdet,

toisessa kupissa on kuu,

kun maailmalle lähdet,

kaikki onnistuu!”

Hannele Huovin 1995 ilmestynyt Vauvan vaaka on todellakin kirja pikkuväelle. Se sisältää leikkiloruja ja runoja vauvoille, joita äidit tai muut vauvan läheiset voivat lukea pienokaiselle erilaisissa tilanteissa. Kirjasta löytyy myös erilaisia sormiloruja sekä kielellä leikitteleviä loruja, mutta myös herkkiä ja tunteelliseempia eri teemoihin liittyviä runoja.

Ensimmäinen ajatus, joka minulle heräsi kirjaa lukiessa, oli lämpö. Lorut ja runot ovat herkkiä ja hempeitä, aivan kuten vauvat, mutta samanaikaisesti täynnä iloa ja energiaa, ja taas, aivan kuten vauvat. Kristiina Louhen käsialaa olevat iloiset ja värikkäät vauvakuvat herättävät kirjan lorut eloon, kun ne lukee oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Itse valitettavasti joudun myöntämään, että tätä kirjaa lukiessani syyllistyin pikalukuun. En keskittynyt tähän teokseen niin paljon kuin olisin voinut, mutta toisaalta huomasin, ettei tähän teokseen niin suurta syvällisyyttä välttämättä tarvinutkaan! Osa loruista oli niin huolettomia, että riitti kun ne nopeasti lukaisi läpi, niin silti sai jo iloa aikaan.

Kirjan teemat olivat mukavan monipuolisia, oli loruja vuodenajoista, eläimistä, vauvoista, unesta ja vaikka mistä. Omia suosikeitani olivat ehdottomasti herkemmät, eivät niin rimmaavat runot, sillä ne jättävät ajattelemaan enemmän – toisin kuin lorut, joissa on rimmaavat loppusoinnut. Lorut, jotka päättyvät viimeiseen sointuun eivätkä herätä ajatuksia jälkikäteen. Uskon, että teemoista löytyy jokaiselle jotakin. Vauvoille loruja voi lausua missä tilanteessa tahansa: vaippoja vaihtaessa, pukiessa, nukuttaessa, missä vain. Osa oli helppoja muistaa ulkoa, joten niitä onkin hyvä kerätä takataskuun muutama pahan päivän varalle.

Andersen, H. - Pieni tulitikkutyttö

” – Ja tyttö raapaisi kiireesti kaikki loput tulitikut. Hän tahtoi pitää kiinni isoäidistä. Ja tulitikut valaisivat niin kirkkaasti, että oli valoisampaa kuin kirkkaalla päivänvalolla.”

H.C. Andersenin klassikkoteoksiin lukeutuva vuonna 1983 ilmestynyt Pieni tulitikkutyttö on kaikessa yksinkertaisuudessaan liikuttava lastenkirja. Kirjassa pieni tyttö yrittää vuoden viimeisenä päivänä myydä tulitikkuja, jotta saisi hankittua perheelleen rahaa. Kukaan ei kuitenkaan osta tikkuja ja tyttö joutuu lämmittelemään niiden valossa, jolloin hän kohtaa hämmästyttäviä näkyjä.

Pieni tulitikkutyttö kuvaa sitä, miten pienen lapsen elämä voi toisinaan olla vaikeaa ja epätasa-arvoista. Tyttö toivoo parempaa huomista sytyttäessään tulitikkuja, kunnes viimeisten tikkujen valossa isoäiti saapuu hakemaan tyttöä mukaansa taivaaseen – paikkaan, jossa tyttö saa vihdoinkin levätä lämpimässä. Kirja antaa ajattelun aihetta ja herättää lapsissa varmasti kysymyksiä. Kuoleman kohtaaminen kirjallisuuden kautta voi olla lapsille helpommin ymmärrettävissä, kuin vain selitettäessä. Tässäkin kirjassa kuolema kuvattiin kauniisti ja Bernadetten kuvittamat kauniit kirjan sivut lisäävät kirjan tunnelmallisuutta. Tätäkin kirjaa soveltaisin 4-5-vuotiaasta ylöspäin, lapsille, jotka ihmettelevät kuolemaa.

Mielestäni Pienen tulitikkutytön tarina kuvastaa elämän kahtiajakoisuutta, jossa toisille on jaettu paremmat kortit. On surullista, miten kukaan ei yön aikana huomaa tyttöä värjöttelemässä talon nurkalla. Kaltaisessamme hyvinvointivaltiossa tyttö ei jäisi yksin, hänen ohi ei käveltäisi pysähtymättä, näin ainakin haluan uskoa. 

Nuotio, E. – Älä ankka aivasta, Lintupojan lorukirja

”Kaduilla lintujen kaupungin törmäät varmasti tuttuihin. Tätä pikkuruista elämää täällä räpytellen eletään.”

Eppu Nuotion Älä ankka aivasta, lintupojan lorukirja on vuonna 1995 ilmestynyt kuvitettu lorukirja lapsille. Kirjan loruissa ja kuvissa päähenkilöinä toimivat eri lintulajit, kuten harakka, kotka, naakka, tiira, lokki ja metso.

Loruja lukiessa huomasi heti, että jokainen loru rimmasi samalla tavalla. Lähes jokainen loru koostui kahdesta pidemmästä virkkeestä, jossa oli keskenään rimmaavia sanapareja, joka teki lukemisesta mielekästä. Luin kirjan tarkoituksella ääneen, jotta pystyin huomaamaan rimmaavat kohdat paremmin ja kiinnittämään huomiota eri sanojen painotuksiin. Välillä jopa huomasin naurahtavani ääneen loruille, sillä ne olivat oikeasti suhteellisen nerokkaita, vaikka kirja onkin lapsille suunnattu. Lorut kertoivat oikeasta elämästä, mutta tässä linnut toimivat tarinan kertojan muodossa. Loruissa käy ilmi, että perheenäidillä on rankkaa, kun lapset eivät syö kotiruokaa, yksi on turhamainen ja lakkailee kyntensä kuudesti, yksi jättää kosijansa kuin nallin kalliolle – aivan kuten elämässä oikeasti tapahtuu! Mielestäni lorut ovat kuin pieniä viestejä lapsille, jotka pitää osata lukea rivien välistä. Tietenkään pienemmät lapset eivät ymmärrä asiayhteyksiä täsmälleen niin kuin ne on tarkoitettu ja he varmasti hihittelevät loruille, mutta luulen, että jo eskarit ja kouluikäiset osaavat jo miettiä asiayhteyksiä tarkemmin.

Mielestäni kirja ei ole millään tavalla sukupuoleen sidoksissa, vaan sopii iästä ja sukupuolesta riippumatta monelle, jopa vanhemmallekin lukijalle, ainakin minut lorut saivat hyvälle tuulelle ja hymähtelemään. Pidin kuvituksista, sillä ne oli tehty yhteensopiviksi lorujen kanssa ja niistä saattoi löytää pieniä yksityiskohtia. Kuitenkin kuvat olivat hieman epätarkkoja, tavallaan keskeneräisen näköisiä, joka luo kirjaan rosoisuutta. Oli myös hauskaa, että nimenomaan linnut on otettu loruihin päärooliin, tavallaan elämään ihmisen elämää, tavallista arkea. Lähes joka lorussa oli uusi lintulaji, josta saa jo varmasti keskustelunaihetta lapsien kanssa, voidaan esimerkiksi tutustua eri lintulajeihin kuvia katselemalla ja pohtimalla millaisissa paikoissa kukin lintu asuu, sillä lorujen ympäristö ei ole lintujen oikea asuinympäristö, vaan ihmisten. Loruissa osattiin käsitellä myös negatiivisia tunteita hyväntuulisesti, joka oli mielestäni hyvä, koska aina kaiken ei tarvitse olla yhtä pumpulia ja kukkakeidasta.

Jalonen, R. & Louhi, K. - Tyttö ja Naakkapuu

”Äiti puhuu uudesta alusta, minusta uusi alku kuulostaa vähän kummalliselta. Sen minä tiedän, että uusi alku toisi aina vain lisää muistoja.”

Riitta Jalosen kirjoittama, vuonna 2004 ilmestynyt, Tyttö ja Naakkapuu on liikuttava lastenkirja pienen tytön ajatuksista koskien isänsä kuolemaa. Kirja kuvaa keskittyneesti kouluikäisen tytön elämän käännekohtaa, rakkaan ihmisen kuoleman aiheuttamia väistämättömiä muutoksia. Tyttö käsittelee isänsä menetystä juna-asemalla naakkapuun vierellä, kun äiti on ostamassa heille junalippuja uuden alun kohteeseen.

Kun luin ensimmäisenä kirjan takakannen, yllätyin, mistä kirja kertoo: painavia asioita lapsen näkökulmasta. Luin kirjan jälleen ääneen, jotta pääsisin kirjan tunnelmaan mukaan lukutekniikalla – liikutuin. Tyttö kertoo mielessään, mitä isän menetys hänelle merkitsee ja miten sen käytännössä tulee tytön ja äidin elämässä näkymään. Tyttö ymmärtää, että isän kanssa vietetyt hetket säilyvät muistoissa, eivätkä katoa minnekään ja isä seuraa äitiä ja tyttöä taivaalta, naakkojen lailla. Kirjan tunnelma välittyi minulle hyvin vahvasti, lähes tippalinssissä luin tekstiä. Kirjassa on osattu käsitellä kuolemaa suhteellisen positiivisella tavalla ja lämminhenkisesti, tyttö ajattelee ikäisekseen kypsästi ja osaa käsitellä tunteitaan, hän ymmärtää tapahtuneen ja hyväksyy sen. Kuolema aiheuttaa monelle lapselle ihmetystä ja paljon kysymyksiä, joten on hienoa, että siitä on kirjoitettu kirjoissa, jolloin lapsille voi puhua aiheesta tarinan muodossa.

Kristiina Louhi on osannut herättää kirjan tunnelman eloon kuvien muodossa. Herkät kuvat, maanläheisine väreineen sopivat tekstin kontekstiin hyvin. Useammissa kuvissa on jopa synkkiä ja tummia maisemia, jotka herättävät lukijankin ajattelemaan vakavammin, loppua kohden kuviin kuitenkin alkaa ilmestyä väriä ja iloa, uuden alun odotusta. Olen aina pitänyt niin sanotuista vanhan kansan kuvista, eli ei liian selkeitä linjoja eikä myöskään liian abstraktia. Kun kuvat ovat vähän huolettomammin tehty, saa lukija mielikuvituksellaan värittää kuvat loppuun. Louhi on onnistunut tässä hyvin. Koin kirjan aikana monia tunteita, ilosta suruun, ja jotain siltä väliltä. Mietin tarinaa myös omasta näkökulmasta, miten minä vastaavaa tilannetta käsittelisin. Tarinan tyttö käsittelee raskasta aihetta ikäisekseen kypsästi ja antaa ajattelun aihetta aikuiselle.

Olen iloinen, että valitsin juuri tämän kirjan, sillä se teki minuun vaikutuksen. Tyttö ja Naakkapuu on sovellettavissa monen ikäisille, asioista kiinnostuneille lapsille. Mielestäni kirja ei ole sukupuoleen sidonnainen, mutta voisin kuvitella, että tyttöjen on helpompi samaistua tarinaan, sillä päähenkilö on tyttö. Toisaalta, aikuinen voi tarinaa lukiessaan vaihtaa tytön roolin pojaksi jos kuuntelijana on poika, jos tämä parantaa lukukokemusta ja sen tuomaa elämystä. Kirja voisi olla sovellettavissa 5-vuotiaasta ylöspäin aina alakouluikäisille asti, lapsille, jotka kyselevät ja käsittelevät tunteita. Tämän kirjan lukeminen ei silti ainoastaan herätä vain lapsen ajatuksia, vaan myös aikuisen.